tiistai 20. elokuuta 2013

Jankkausta historiantutkimuksen ammattilaisuudesta

Agricola-palstalla heräsi vähän aikaa sitten eloon vanha ketju Kuka saa olla historiantutkija? Silmäilin viestejä satunnaisesti kunnes olin tullut ainoana nimelläni esiintyvänä harrastajana esiin nostetuksi, joten on aika (jälleen) ottaa opiksi se viisaus mikä on tarjolla.

Keskustelu alkoi Tikan tekstistä elämäntapahistorioitsijoista ja olen heti 9.10.2012 Tapio Onnelan avaukseen todennut
Mutta koska Tikka tunnustaa vain koulutuksen ja palkan aidon historiantutkijan tuntomerkkeinä jään ilolla vuohien joukkoon.
Keskustelu käynnistyi uudelleen 12.8.2013 siitä, onko nimellä välillä. Nimimerkki Vetehinen väittää
Miten historia muuttuu kirjoittajan henkilötietojen mukaan? Ei mitenkään, joten henkilöllisyyden selvittämistä ei tarvita.
Tästä en ole samaa mieltä, sillä oleellista on toki (elleivät tekstistä eksplisiittisesti käy ilmi) kirjoittajan aatteellinen tausta ja aiempi tutkimus/maine. Sen sijaan en esittäisi asiaa yhtä suoraviivaisesti kuin Tapio Onnela
...niin kyllä minusta on aika itsestään selvää, että historiasta väitelleellä ihmisellä on lähtökohtaisesti paremmat tiedot asiasta kuin jollakin puolivillaisella nimimerkillä, joka ei edes perustele kantojaan.
Minkä jälkeen palattiin otsikkoon, kun nimimerkki Vetehinen reteästi väitti, että historia on "siitä hirveän yksinkertainen "art", että sen voi kuka vaan lukutaitoinen omaksua ja sisäistää." Kun hän jatkoi "Ilman tutkintoa voi tulla historian asiantuntijaksi ja uskon monen tulevankin.", niin tästähän riemu repesi. Jussi Jalonen tosin aloitti asiallisesti
Historiantutkijaksi suoriutuminen vaatii niin ikään ajattelukykyä, järkeä, johdonmukaisuutta, lähdekritiikkiä ja ennen kaikkea syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä.
Mutta sitten kielitieteilijä Jaakko Häkkinen argumentoi ajan käytöllä, kerran toisensa jälkeen. Tähän tapaan:
Väitöskirjan, lyhyemmän tutkimuksen tai jopa gradun tekemiseen ja alan kirjallisuuden lukemiseen käytetään vuosien ajan hirveitä tuntimääriä, gradu pois lukien yleensä täysiä työpäiviä, siihen verrattuna ei harrastajan "tunti illassa muutamana päivänä viikossa" ole mitään.
Mieleen tulee Lasse Saressalon esitys, jossa tutkimukseen aikaa käyttänyt leimattiin elämättömäksi. Harrastaja tekee väärin niin tai näin. Häkkinen jättää huomiotta harrastajan "uran" potentiaalisen pituuden ja intensiteetin eli heittää ihmisiä kahteen puljuun melko simppelillä kriteerillä. Hän toteaa
Historiatieteessä on omat metodinsa ja periaatteensa – uskottava historiallisen lähteen tulkitseminen on jotain ihan muuta kuin "Saagoissa mainitaan Suomen muinaiset kuninkaat joten ne ovat totta!"
Lopun kanssa olen samaa mieltä, mutta onko todellakin niin, että metodien ja periaatteiden omaksumiseksi tarvitaan fiksattu määrä opintopisteitä? Tai tunteja?

Satunnaisesti tuodaan esiin historian lukemisen ja kirjoittamisen välinen ero, jonka Jussi Jalonen kiteyttää mainiosti:
Ero on siinä, Vetehinen, että historiantutkija on tiedon tuottaja. Sinä taas olet tiedon kuluttaja. Proviisori ymmärtää aina lääkkeiden koostumuksen päälle enemmän kuin se pillereitä napsiva kaveri. Hän myös kykenee arvioimaan sen, milloin joku on mennyt haukkailemaan puoskarien sekoituksia, ja sinun tapauksessasi se on ollut jo pitkään aika ilmeistä. 
Ja jatkaa hieman myöhemmin
Otetaan siis kertauksena: historiantutkijan taidot voi hankkia myös kokemuksella. Ei se edellytä tutkintoa, ei ollenkaan. Max Jakobson kirjoitti "Diplomaattien talvisodan" pelkällä ylioppilaan pätevyydellä. Sama pätee insinööri- ja taloustieteissäkin. Viimeksi keväällä 18-vuotias kalifornialaistyttö keksi kotikonstein supernopean puhelinlaturin ja alle kolmikymppinen jatko-opiskelija osoitti puolivahingossa, että talouskuria puoltaneiden ekonomistien laskelmat olivat päin honkia.
Junnauksen jälkeen nimimerkki Emma-Liisa liittyi keskusteluun mielenkiintoisella ja suoraviivaisella rajanvedolla.
Kyläkirjat eivät ole historioita, vaan historiikkeja. Eli historiantutkimuksen metodit puuttuvat.
Mistä nimimerkki wejoja pääsi kuittaamaan
Entäpä siinä tapauksessa, jos "kyläkirjan" kirjoittaja onkin "oikea" historiantutkija (FT) ja aiheena jo keskiajalla tunnetun kylän historia, joka ulottuu nykyaikaan...?
Erinomainen pointti! Josta ei jatkettu, sillä Tapio Onnela karkasi alkuperäisen otsikon alta esittelemällä harrastajahistorioitsijoiden tyyliksi ja metodiksi, että he (mukaanlukien minä, nimeltä mainittuna) väittävät historiantutkijoiden olevan "suomenruotsalaisten rahoittajatahojen ohjailtavissa. Ilman ainuttakaan näyttöä tai esimerkkiä."

Hyvin mielenkiintoista, kun minä en mielestäni ole moista sanonut. Olin sitä mieltä, että tv-sarjaa "Suomi on ruotsalainen" katsoessa kannatti muistaa, mitkä tahot olivat sitä rahoittaneet. Insinööritaustalla kutsuisin tätä lähdekritiikiksi, mutta alan ymmärtää, että en ymmärrä mitään. Oikein.

Ja olin jopa niin typerä, että vastasin kiukkuisena.
Tosin luonnollisestikin ammattihistorioitsija kuten Tapio Onnela osaa lukea keskustelupalstan tekstiä minua paremmin ja jopa sellaista sisältöä, jota en ole mielestäni kirjoittanut. Ja voi arvioida harrastajahistorioitsijatyylini ja -metodini 42 sanasta. Tutkimus-hutkimuksiini tarttuminen on täysin tarpeetonta, sillä kuten on jo tässä keskustelussa useasti Jaakko Häkkinen todennut, harrastajana en 18 vuodessa ole voinut tehdä niin montaa tuntia historianlukemista puhumattakaan tutkimisesta, että olisin voinut saada jotain aikaiseksi.

(Onneksi tittelin tietokirjailija saa Suomessa rahalla ja parilla omakustanteella kyseiseltä liitolta.)
Minkä jälkeen maltoin lukea eteenpäin Onnelan tekstiä, josta selvisi että
harrastaja tai propagandisti ei pysty tai halua perustella väitteitään vertaisarvioituihin tieteellisiin tutkimuksiin nojautuvilla tiedoilla, näiden käsitysten takaa löytyy useimmiten vanhentunut käsitys Suomen historiasta, kenties jonkinlainen alemmuudentunteen sävyttämä nationalismi, sekä nähtävästi myös päivänpoliittinen propagandan teko.
Tähänkin ryhmään siis ilmeisesti kuulun. Sillä tunnistan itseni myös virkkeestä
Näiltä harrastajilta kyllä löytyy pokkaa pilkata historia-alan asiantuntijoita, mutta kun heiltä tivaa normaalin tieteelliseen käytäntöön perustuvia näkemyksiä niitä ei koskaan saada.
Joskaan en muista, että minulta olisi koskaan tivattu "normaalin tieteelliseen käytäntöön perustuvia näkemyksiä". Jos kommenteilla viitattiin ensisijaisesti nimimerkki Vetehiseen oliko asiallista ja rehellistä sekoittaa nimeni keskusteluun?

Kuva: Två pojkar som brottas eller slåss. Halland. Nordiska museet via Wikimedia

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tuo keskustelu jättää sivuun erään historiasta kirjoittavan ammattikunnan, kaunokirjailijat. Siis sellaiset kuin Kaari Utrio, Laila Hirvisaari, Antti Tuuri, tai Kjell Westö, Sofi Oksanen. Ovatko he harrastelijoita tai muuten menneisyydestä kiihtynyttä rupusakkia.

Anonyymi kirjoitti...

DI-mieheni opiskelee "harrastuksenomaisesti" historiaa Helsingin yliopistossa ja havaitsi jo ensimmäisen vuoden aikana, että historia ja sen tutkimus on vahvasti henkilöitynyttä ja eri kantoja edustavat inhoavat toisiaan avoimesti. Näyttää kuuluvan tieteenalan perusominaisuuksiin myös some-tasolla. Että ihan tieteellinen metodi, totta tosiaan.

Insinööreillä on väitteissään aina sisäänrakennettuna rajoitteena, että toimimatonta ei saada toimivaksi pelkällä argumentoinnilla. Uskon että samanlaisen rajoittimen puute hum.tieteissä on korvautunut kollegoiden häijyllä sanailulla.

Anonyymi kirjoitti...

Pitäisiköhän tuosta siis päätellä, että historioitsijoiden (FM tai FT) mielestä esim. FT (mikä muu pääaine tahansa), VTT, TT, MMT, TkT tai vaikkapa ST eivät omaa "ajattelukykyä, järkeä, johdonmukaisuutta, lähdekritiikkiä ja ennen kaikkea syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä."?

oscari kirjoitti...

Hyvä Kaisa, saanen sanoa minäkin asiaan jotain.

Olin jo nuorena lukenut Egon Friedellin Uuden ajan kultturihistorian I-III. Se oli eräs syyni lähteä opiskelemaan historiaan, aiempien yliopistelujeni jälkeen. Tietysti törmästi noihin kaikkiin asenteisiin. Omaksuin annalististen maailmankuva ja otin profeetakseni Marc Blochin.

Sitten eräällä luennolla professori Litzen totesi, että vain diletantin osaavat kirjoittaa kunnolla historiateoksia ja hän luki Fridellin erääksi parhasita esimerkeistä.

Hän jopa teotesi, että teoksen ensimmäinen osa käyvän loistavasti historiankirjoituksen metodioppaasta.

Me, historioitsijatkin, olemme erehtyväisiä, varsinkin kun tuijotamme oppiarvoihin.

Willimiehen jäljillä kirjoitti...

Kuraa on satanut niskaan täälläkin, joten tyydytään kohtaloomme. Turha noiden erinomaisten ja erehtymättömien asiantuntijoiden "mielipiteitä",näkemyksiä ja tulkintoja on yrittää muuttaa. Koska suomalainen asiantuntija olisi oman virheensä myöntänyt? Tyydytään osaamme historian puuhastelijoina...

Kaisa Kyläkoski kirjoitti...

Kiitokset virtuaalitutuille ja anonyymeille kommenteista! Tarkoituksenani olikin tehdä ajankäytöllisiä linjauksia ja Agricolan palstojen lukeminen ja niille kirjoittaminen taitaa jäädä jatkossa väliin. Kaikkien mielenterveyden hyväksi.

Savu kirjoitti...

Täytyy muistaa historian kahdet kasvot: Yhtäällä esitämme menneisyyttä koskevia tosiasiaväitteitä ja toisaalta kirjoitamme asiaproosaa. Ehkä meidän kannattaisi kiinnittää huomiomme historioihin ja jättää historiankirjoittajat vähemmälle huomiolle?

Menneisyyttä koskevien väitteiden uskottavuutta voi arvioida niillä kriteereillä, joilla muitakin tosiasiaväitteitä arvioidaan. On katsotta sitä, miten tekstissä esitetty väite on todistettu. Arviot tehdään teksti- ja tapauskohtaisesti, ei henkilökohtaisesti.

Kirjoitetun historian tyyliä ja esityksen elävyyttä taas voi arvioida niillä kriteereillä, joilla muutakin kerrontaa arvioidaan. Arvioidaan esimerkiksi esityksen johdonmukaisuutta, vakuuttavuutta, vaikuttavuutta, tyyliä ja kieltä.

Historiantutkijan ammattikoulutus ja ammattitaito asuvat usein, mutta eivät aina, samassa osoitteessa. Lopuksi vielä kiitos Kaisalle ammattitaitoisesti ylläpidetystä, kiinnostavasta blogista ja hyvistä puheenvuoroista.

Olli Alm kirjoitti...

Sen vajaan kymmenen vuotta mitä itse olen työskennellyt arkistoalalla, ensin Arkistolaitoksessa ja sittemmin Elkassa, niin rispektini akateemista historiantutkimusta kohtaan on kyllä aika paljon laskenut. Huomio koskee nyt siis lähteiden käyttöä. Monet ei-akateemiset tutkijat ovat nimittäin paljon sinnikkäämpiä lähdeaineistojen etsimisessä ja tutkimisessa. Usein he kääntävät joka ikisen kiven löytääkseen jokaisen tiedonmurusen omaan tutkimusaiheeseensa liittyen.

Akateemiset tutkijat taas menevät monesti siitä, mistä aita on matalin. Esimerkiksi vastikään tehtiin taloushistorian väitöskirja, jossa ei käytetty lähteenä lainkaan yritysarkistoja. Päälähteeksi riittivät tutkijan "kotimaakunta-arkistosta" löytyvät, mikrofilmatut, Senaatin talousosaston asiakirjat.

Toki tutkijan täytyy aina olla ekonominen ajankäyttönsä suhteen, mutta minusta väitöskirjan otsikko ei nyt kyllä oikein vastannut itse sisältöä.

Jaska kirjoitti...

Hei Kaisa, ilmeisesti et lukenut enää selvennystäni, joten tuon sen tännekin:

Nyt tulkitsit kyllä väärin sanomisiani. Minun kommenttini koski sitä aihetta, kun Vetehinen väitti ettei ammattilainen ole oman suppean erikoisalansa ulkopuolella harrastajaa kummoisempi. Minä perustelin, että ajankäyttöeroista johtuen historian ammattilaisella on kyllä sekä laajat pohjatiedot että menetelmät hallussaan, jolloin hän on kärryillä myös muista aiheista kuin omasta tutkimusaiheestaan. Eri tieteenalalle ei kuitenkaan ammattihistorioitsijankaan pätevyys enää kanna.

Harrastajakin kyllä voi saada aikaan paljonkin olematta ammattihistorioitsija, kunhan perehtyy niin suppearajaiseen erikoisalaan tai -alueeseen, että sen haltuunotto onnistuu ilman kokopäivätoimista historiointia. Ja kunhan tieteellisesti pätevät menetelmät ovat hallussa.

Asiaa havainnollistanee pyramidi, jossa leveys on aiheen laajuus ja korkeus perehtymisen syvyys. Rajallisista ajankäyttöresursseista johtuen harrastajan ainoa keino pitää pyramidi korkeana on pitää sen kanta kapeana.

Jos sen sijaan harrastaja lähtee maailmoja syleileviin synteeseihin, jotka vaativat laaja-alaista perehtymistä ei vain yhden vaan peräti monen tieteenalan näkemyksiin ja menetelmiin, niin silloin yleensä lopputulos on ollut surkea epäonnistuminen. Tätä voidaan kuvata pyramidin venyttämisenä niin leveäksi, että kärki (tutkimuksen laatu) ei juuri maasta kohoa...

Minä itse olen historian alalla täysi harrastaja - esihistoria on aina kiinnostanut enemmän, ja sitä tavoitellaan ihan muin menetelmin (arkeologia, kielitiede jne.)