Jatkan eilen mainitsemastani John Toshin kirjan The pursuit of history ensimmäisestä luvusta, jossa yhteisöllisen muistin vastakohdaksi hahmoteltiin hyvän historiatietoisuuden ominaisuuksia. Tähänastisen kurssitukseni ja lukemukseni varassa kyse ei ollut täysin uudesta asiasta, mutta juuri tätä kolmijakoa en muista nähneeni aiemmin.
Ensimmäinen historiatietoisuuden periaate on tunnistaa nykyajan ero menneisyydestä. Sekä materiaaliset tekijät että mentaaliset kuten arvot, prioriteetit, pelot ja toiveet. Ei siis saa ajattelematta olettaa, että menneisyyden ihmiset käyttäytyivät ja ajattelivat niinkuin me. Ei saa sortua anakronismeihin.
Yksi tapa pitää ajallinen etäisyys mielessä on klimpittää vuosia aikakausiksi. Tällä on omat ongelmansa.
Toinen historiatietoisuuden tukipilari on konteksti. Tarkasteltavaa asiaa ei saa irrottaa ajastaan ja ympäristöstään, vaan ottaa kaikki ymmärrykselle oleellinen mukaan. Historiaa ei voi esittää yksinkertaisena tapahtumien sarjana. Tosh toteaa tämän olevan vaativa standardi, joka vaatii huomattavan määrän tietoa. Täten usein erottaa ammattilaisen harrastelijasta. (Kyllä, täysin järkeenkäypä erotteluperuste. Täytyy piirtää rasti seinään.)
Kolmas perustavaa laatua oleva piirre on historian prosessien tunnistaminen. Tapahtumien väliset suhteet luovat lisämerkityksiä. Mikään ei pysy samanlaisena ja on tarkasteltava muutosta, vaikka se olisi hidaskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti