torstai 7. lokakuuta 2010

Historiaton kansa

Useimmilla kansoilla on tarina siitä miten maailma on syntynyt ja ihmiset sen päälle. Lönnrot aloitti Kalevalan suomalaisella maailmansynnyllä ja Raamatun kirjaajat tekstinsä ajasta ennen mitään.

Mutta Brasilian viidakossa elää pieni kansa, jolla ei ole näkemystä alkuperästään. Ulkopuolisten Pirahã-kansaksi kutsuma ryhmä elää nykyajassa. He eivät viljele ruokaa eivätkä käytä säilöntämenetelmiä. Ajatus tulevaisuuteen varautumisesta on vieras.

Heidän historiansa ulottuu vain niin kauas kuin elävät ihmiset muistavat henkilökohtaista kokemustaan. Tätä kaukaisemmat asiat ovat merkityksettömiä. Kristinuskoon käännyttäjät ovat siis tämän kansan kanssa olleet mahdottoman tehtävän edessä.

Suomesta löytyy takuuvarmasti tuhansia ellei satojatuhansia ihmisiä, joille menneisyys, jopa oma menneisyys, on merkityksetön. Mutta kollektiivisesti on tällä niemimaalla menneitä muisteltu vähintäänkin tarpeellisella intensiteetillä. Ainakin toisinaan voisi kokeilla Pirahã-tyylistä hetkessä elämistä?

(Pirahã-kansasta luin Robert Winstonin kirjasta Bad ideas? An arresting history of our inventions ja olin aiemmin kuullut kansan parissa asuneen tutkijan haastatteluja.)

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kronologia testattu

HY AY Hhs 110 Historiantutkimuksen johdantokurssi, syksy 2010

Eilen oli sitten se, jo kuukausia pelätty, kronologiatentti. Pelkääminen ei suinkaan tarkoittanut, että olisin opiskellut siihen. Ehei, historian pikkujättiläiset makasivat olohuoneen rahilla ja alitajuisesti kuvittelin niiden sisällön välittyvän aivoihini ilman erityistä aktiviteettia.

Lukemisen järkevyyden kyseenalaistin erityisesti sen jälkeen kun selvisi, että kyse on monivalintakokeesta. Kokeen eteensaatuani totesin olleeni oikeassa, opiskelun olisi pitänyt olla todella laajaa, että olisi osunut niihin aukkoihin, jotka testi paljasti.

Monta vastausta meni takuulla väärin oli sitten kyse "varmasta tiedosta" tai puhtaasta arvauksesta. Voin vain toivoa, että tarpeeksi moni puolestaan oikein päättelyllä tai puhtaalla onnella. Tai tiedolla. 25-vuotisen sodan, 30-vuotisen sodan ja Pohjan sodan aikajärjestykseen laittaminen ei vaatinut suurempaa miettimistä.

Yksi, joka oli mennä metsään, oli Naantalin luostarin perustaminen. B-vaihtoehto, 1438, kuullosti aivan liian myöhäiseltä, joten meinasin rinkuloida a:n. Huomasin onneksi kuitenkin, että sen vuosiluku oli viisi minuuttia ensimmäisen Suomen ristiretken jälkeen eli pikkuriikkisen aikainen. Varsinkin kuin muistaakseni Naantalissa oli birgittalaisluostari ja Birgitta itse eli 1300-luvulla.

Ihka ensimmäinen kysymys UKK:n presidenttivuosista ei tuottanut vaikeuksia, sillä vaihtoehdoissa oli vain yksi loppuvuosi, joka sopii lapsuudenmuistooni. Vahtasin televisiota täydellä innolla kun valitsijamiehet pudottelivat lappujaan eduskuntatalossa. Ymmärrykseni Suomen politiikasta oli niin puutteellinen, että kuvittelin äänestyksessä olevan jotain jännitettävää. Että Harri Holkerilla olisi ollut mahdollisuuksia tulla valituksi. Järkytykseni Mauno Koiviston valinnasta oli aito: miten Suomessa voi olla sossu presidenttinä?! Kaverini tuli tuloksen selvittyä ovelle pyytämään leikkiseuraksi, mutta henkinen tilani ei sallinut moista kevytmielisyyttä vakavana hetkenä.

Luin sisustuskirjoja

Hypähti mieleeni, että olikos se niin, että ennen vanhaan räsymaton tapaiset kudonnaiset olivat vuodevaatteita? Lainasin kirjastosta Toini-Inkeri Kaukosen Kyynärä pohjaa, kortteli raitaa ja sain myönteisen vastauksen. Heh, suomalainen aikamatkaaja menee pari sataa vuotta taaksepäin ja alkaa avuliaasti levittää räsymattoa laittialle ja emäntä kysyy "nytkö sinä jo nukkumaan menet?"

Kirjassa oli valokuva räsypeitteiden alla nukkumisesta ja tekstin mukaan ne olivat makuualustoina ja peitteinä käytössä vielä pitkälle 1900-luvulle. Räsykudoksista on varhaisimmat maininnat varsinais-suomalaisissa perukirjoissa 1700-luvun alussa. Jusleniuksen sanakirjassa 1745 nuckeri on kyllä selitetty "av lappar ihopsatt täcke", joka kuullostaa enemmän tilkkupeitolta kuin kudotulta tuotteelta.

Räsymatot lattialla yleistyivät 1800-luvun ensipuoliskolla säätyläisten kodeissa ja 1800-luvun loppupuolella talonpoikien kamareissa ja myöhemmin saleissa ja tuvissa. Ennen kuin sain Kaukosen kirjan käsiini tein sanomalehtihakuja, joissa kaikki varhaiset osumat olivat varkausilmoituksia Helsingistä; räsymatot siellä yleisempiä, varastamisen arvoisia vai turhan usein lukitsemattomissa eteistiloissa?
  • 23.3.1863 16 kyynärää "såkallade trasmattor" eli niin kutsuttua räsymattoa (Finlands Allmänna Tidning 31.03.1863).
  • 15 kyynärää pitkä ryysymatto lukottomasta portuvasta (Suometar 15.3.1865 )
  • 11.11.1866 kaksi ryysymattoa lukitusta kellarista (Suometar 19.11.1866)
  • 27.11.1867 noin 10 kyyn. pitkä ryysymatto lukitsematomasta porstuasta ( Suomalainen Wirallinen Lehti 6.12.1867 )
  • Helsingissä 26.3.1868 ryysymatto avonaisesta porstuasta (Suomalainen Wirallinen Lehti 4.4.1868 )
  • 6.1.1869 noin 9 kyynärää pitkä ryysymatto rappuholvista (Suomalainen Wirallinen Lehti 16.1.1869 )
  • 21.9.1869 3 viirukasta ryysymattoa lukitsemattomasta konttorista (Suomalainen Wirallinen Lehti 2.10.1869 )
Toinen kirjastosta lainaamani sisustuskirja oli tänä vuonna ilmestynyt Leena Sammallahden ja Marja-Liisa Lehdon Kalusteita kamareihin. Suomalaisten keinutuolien ja piironkien historiaa. Hieno kirja ja hyvä aihe. Selväksi käy keinutuolin vahva asema suomalaisessa kulttuurissa, vaikka se vasta 1800-luvulla onkin alkanut yleistyä. Ikäni muistan esikoistaan odottaneen ystäväni toteamuksen "Sanoin miehelleni, että ennenkuin talossa on keinutuoli, en synnytä!"

tiistai 5. lokakuuta 2010

Miten sijoitan itseni osaksi historiaa?

TY AY Syksy 2010, Kulttuurihistorian peruskurssi
Palautettu ja hyväksytty harjoitustehtävä

Minun historiani aukeaa seisomalla Kokemäen Orjapaadella. Selän taakse jää hautaröykkiö, joka lapsena kuullosti hienolta, mutta ei vaikuttanut ulkonäöllään. Nykytiedoillani se on todiste edessä olevan peltoaukean pitkäaikaisesta käytöstä merestä nousun jälkeen. (Montakohan kertaa minulle lapsena selitettiin, että asumme entisen merenpohjan päällä? Meidät vietiin katsomaan Litorinameren rantaa, luulinko tosiaan näkeväni vettä?)

Orjapaaden hautaröykkiö edustaa skandinaavista kulttuuria, joka tulomekanismia Suomeen ei tunneta. Tämän ja monen muun asian kautta on selvää, että historiaan jää aina tuntemattomia asioita.

Orjapaadelta aukeava näkymä on satakuntalaista tasaista peltoa ja tuskin erottuva joki. Minulle se on historian dokumentti. Tuolla isäni ja isänäitini lapsuudenkoti. Tuossa tila, jossa minulla on mahdollisesti juuret 1500-luvulle asti.

Kun muutin Helsinkiin muutamia vuosia sitten, muistan selvän juurettoman olon. Se poistui kun selasin sukututkimustani ja muistin, että yksi esi-isistäni vaimoineen oli asunut nykyisen Valtioneuvoston paikalla. Hetkessä kaupunki oli hallussa ja merkityksellinen. Tuossa oli ennen laivasilta, jota Petter käytti. Näin kulki tie, jota myöden hän lähti kaupungista tiloilleen.

Maisema on tausta, ihmiset tekevät sen eläväksi. On täysin epärationaalista, että kiinnostukseni historiaan kohdistuu ajallisesti ja paikallisesti esivanhempieni elämän mukaan. Mutta vain heidän elämäänsä ajattelemalla pääsen käsiksi realitetteeihin. Heidän kokemansa historian tapaukset ovat tärkeitä.

Mikä tarkoittaa, että historiani rajoittuu Länsi-Suomeen, Ruotsiin ja Pohjois-Saksaan. Sen ulkopuolelta tuleva tieto kansojen ja kuninkaiden kohtaloista kiinnittyy mieleeni heikosti ja ulkokohtaisesti. Tarinat voivat olla mielenkiintoisia, mutta mussaantuvat hallitsemattomaksi massaksi, josta erottuu vain muutamia pisteitä. Kuten juutalaisten joukkomurha Natsi-Saksassa, Amerikan sisällissota ja Englannin Tudor-hallitsijat. Sellaiset, joista on lapsesta asti nähnyt televisio-ohjelmia ja lukenut kirjoja. (Miksei kukaan repinyt lukevan lapsen kädestä Auschwitchin tyttöorkesteria? Mielikuva virtsaansa juovista vangeista päiviä ennen vapautusta ei ole pois lähtenyt. Yhden ihmisen tarina ja konkreettinen asia.)

Identiteettini on satakuntalainen. Se ei määräydy sukujuurista vaan elämisestä elävien sukulaisten keskellä. Heillä oli yhteinen menneisyys ennen minua ja minä liityin kerrottuihin ja kerrattuihin muistoihin jo pienenä vauvana. Sittemmin liitin itse kokonaisuuteen jokaisen syntyvän pikkuserkun.

Yksi heistä kuoli muutama viikko sitten. Mietin tuolloin sitä, miten kuolema yhdistää meitä kaikkiin menneisiin sukupolviin. Jokainen kulttuuri on omalla tavallaan ritualisoinut yhteisön jäsenen kuoleman ja yksittäisten ihmisten tunteet todennäköisesti olleet samankaltaisia läpi historian.

Olen ateisti. Silti olen palannut yhteen uskonnon alkumuotoon. Taannoin Tukholmassa käydessäni koin tarpeen hakeutua baariin esi-isäni kotikadulle ja nostaa paloviinamaljan hänen muistolleen. Mikä ei oleellisesti eroa ympäri maailmaa, pitkin ihmiskunnan historiaa, pidetyistä pidoista vainajien haudoilla.

Niin kauan kuin heidät muistamme, he elävät.

Kenkä-Ella Intiasta?

Viikonloppuna FB-kaveri kyseli Kenkä-Ellasta. Halusi ensisijaisesti ruotsinkielisen nimen (joka on niinkin erikoinen kuin Sko-Ella tai Skokäringen), mutta googlailuni tuotti itseänikin kiinnostavaa lisätietoa.
Ihme ja kumma oli, että Kenkä-Ella oli edelleen muistissani muutaman viikon takaiselta Siuntion reissulta. Silloinen opas kertoi lyhennetyn version tarinasta ja totesi sen todistavan naisen voivan olevan pirua pahempi. Feministinen vastakommenttini oli, että tarinan voi tulkita myös niin, että nainen voi olla pirua voimakkaampi. Kaikki riippuu tulkinnasta.

Ruotsalaisen wikipedian mukaan tarina menee seuraavasti. Piru halusi riitaannuttaa onnellisen pariskunnan, mutta omat konstinsa eivät riittäneet. Hän rekrytoi apuun Ellan. Tämä kävi sipittämässä vaimolle yhtä ja miehelle toista ja tavoite oli hetkessä saavutettu. Pirun piti siis maksaa palkaksi lupaamansa kengät, mutta uskalsi ojentaa ne vain pitkän tikun avulla. Tämä kuva-aihe on Siuntion kirkossa ja löytyy myös muutamasta muusta Suomen ja Ruotsin kirkosta.

Internet-sivun mukaan tarina on löytynyt kirjallisessa muodossa saksalaisesta 1400-luvun tarinakokoelmasta ja 1600-luvun alun koulunäytelmistä. Tutkijoiden mukaan aihe on tullut Länsi-Eurooppaan viimeistään 1100-luvulla. Eräät tutkijat ovat tunnistaneet yhtäläisyyksiä intialaisten satujen kanssa.

Kun kerran maalaukset on tehty, on tarinakin ollut Pohjolassa tunnettu 1400- ja 1500-luvuilla. Suurin osa varmasti ymmärsi sen varoituksena naisen pohjattomasta pahuudesta, mutta silti toivon, että muutama sai kiinni ajatuksen siitä, ettei naisen älyn ja oveluuden kanssa kannata ruveta leikkimään. (Sen paremmin kuin miehenkään. Fiksut ovat fiksuja ja ilkeät ilkeitä sukupuolesta huolimatta.)

maanantai 4. lokakuuta 2010

Kaukohistoriaa

S-ryhmän asiakkaille tarjottiin Weegee-museokeskuksen tarjonta sunnuntaina puoleen hintaan ja minähän lähden 5 euron säästämiseksi vaikka naapurikaupunkiin asti. (Jossa käyn joka päivä töissä.)

Weegeen suurin vetonaula on tänä talvena Ötzi-näyttely, joka on sijoitettu Kamuun (ent. Espoon kaupunginmuseo). Egyptin yhdistymisen aikaan Ötzi tallusteli Italian Alpeilla ja sattui kuolemaan niin, että hänen ruumiinsa jäi jään alle ja säilyi muumioituneena meidän aikaamme. Muumioitumisen ansiosta tiedetään hänen ruokavaliostaan ja ihonsa tatutoinneista. Vaatteiden säilyminen näyttää, että käsityötaitoja oli myös Välimeren pohjoispuolella.

Näyttely oli varsin tekstivoittoinen ja alussa oli yliannostus aikakausien nimiä ja hieman sekavia aikakausitauluja, joista ainakaan minä en saanut keskittymälläkään tolkkua. Ötzin tavaroissa oli paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, joiden löytäminen tuntui jäävän oman aktiivisuuden varaan. Eniten korostettiin materiaaleja, mutta olisi voinut kertoa myös todennäköisistä työ- ja käyttötavoista? Rekonstruktioiden antaminen käsinkosketeltavaksi olisi tuntunut luontevalta ratkaisulta. Onnistunut oli pieni lisänäyttely, jossa selvennettiin saman ajan elämää Uudenmaan rannikolla.

Kiersin myös Weegeen yläkerran. Emman silkkinäyttely alkoi ajallisesti samasta pisteestä kuin mihin Ötzi lopetti - silkin käyttö alkoi Kiinassa 5000 vuotta sitten. Jorma Purasen valokuvissa oli vanhojen muotokuvien heijastuksia ja 1800-luvulla Lapin asukkaista otettujen valokuvien kotiinpalautusta. Saastamoisen kokoelman taiteen keskeltä löysin Kari Cavénin teoksen EVP: 60 käytöstä poistettua perunanuijaa.

Palasin Ötzin pariin työnäytöksen houkuttelemana. Mukava nainen nyhersi jokseenkin tuloksettomasti nokkosen varresta kuitua esiin ja joutui puoleksi tunniksi keskustelu/kuulustelu/kommentointi-yritykseni kohteeksi. Ihan mielenkiintoisia juttuja tuli esille ja pöydällä olevia kuitunäytteitä pääsi näpelöimään.

Yritin sitten katsoa Ötzin elämän viimeistä vuotta dramatisoivaa elokuvaa toisen kerran, mutta luovutin taas alle vartissa. Filmi oli liian pitkä (90 min), ääni tuli liian hiljaa ja molemmissa testatuissa näytöksissä oli lapsi, joka halusi puhua koko ajan.

Eli Weegeen annin pintapuoliseen tarkasteluun sain kulumaan vain kolme tuntia. Mukaan lähti kirja Kylä. Keskiaikaa Itämeren rannalla, joka Olof Ångermanin myötä tuli merkitykselliseksi. Pisteet myyjäpojalle, joka tarkasti S-etukortin hallinnan maksuvaiheessa - säästin vielä 2 euroa.

Lähihistoriaa

Perjantain Talouselämä otsikoi juttunsa Rucola korvasi kiinankaalin ja kertoi ruokakaupoissa 20 vuodessa tapahtuneesta muutoksesta. Hyödyllistä luettavaa. Jos keskityn ajattelemaan, pystyn hahmottamaan, että kauppojen tarjonta 1980-luvulla oli erilainen. Mutta muistanko milloin ja minkälaisia muutoksia tapahtui? Korkeintaan einespizzojen tulon, niitä lämmitettiin uunissa eli elettiin aikaa ennen mikroaaltouunia.

Lauantaina ilmestynyt Helsingin Sanomien kuukausiliite analysoi työnantajaani. (Ei, en ole pokerinpelaaja enkä huumekaupassa mukana.) Jutussa keskityttiin juuri niihin vuosiin, jotka olen yrityksen uumenissa viettänyt. Oli hieno päästä lukemaan yhteenveto, joka palautti mieleen omia ajatuksia ja kokemuksia, joiden aikajanalle sijoittaminen ilman tukimateriaalia olisi täysin mahdotonta.

Sunnuntaina viimeistelin historian johdantokurssin harjoitustyötä, isän äitini elämänkertaa. Olin lauantaina soittanut mummolle ja lukenut tekstin tuolloisen tilan. Löytyi yksi huomattava virhe ja sain joitain hyviä täydennyksiä. Yhden aivan viimetingassa. Valittelin, että hänen pitkä opettajauransa oli jäänyt varsin lyhyen merkinnän varaan. Mutta mitä siitä nyt olisi sanomista, samassa koulussa kolmekymmentä vuotta. Mikään ei muuttunut. Mihin mummo totesi tuona aikana opetusryhmän koon laskeneen yli 40:stä oppilassta neljään.

Muutosta on aina ja joka paikassa.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Kerättyä

Strange maps -blogi esitteli äskettäin outona karttana saamelaisen rummun. Aikaisemmin
Pari viikkoa sitten huomasin Kansallisarkiston luettelohuoneessa tavallista aktiivisemman vierailuryhmän. Iloa oli ilo katsoa ja erikoisimmin pukeutunut nuori nainen jäi mieleen. Niinpä tunnistin hänet jälkikäteen helposti Marshmallows and the Holy Bible -blogin kirjoittajaksi, joka kertoo:
Seminaarityöskentelyymme liittyy jonkin arkiston esittely. Olemme ryhmässä sitten tilanneet aineistoa ja haastatelleet Kansallisarkiston työntekijöitä. Rakastan vanhojen kirjojen tuoksua ja ajatusta siitä, että historiantutkijat ovat vuosikymmenien ajan istuneet samaisessa vanhassa tutkijasalissa. Pyörittelin haltioituneena "Esi-isiemme uskonnon tutkijat" -kansiota käsissäni, joka sisälsi 20- 40-luvun väliltä yksityisiä kirjeitä, salaisia pöytäkirjoja, mielipidekirjoituksia, päiväkirjaotoksia ja valtiollisen poliisin arkistoja. Yhtäkkiä olin täysin löytänyt kutsumukseni. Toki olen ajatellut pitkään sitä, että eläisin kirjoittamalla ja tutkimalla, mutta fyysisesti vanhat dokumentit kädessäni asia oli päivänselvä. Vanhassa suuressa puulattiaisessa talossa, oman rakennetun kirjaston nurkkauksessa selkiyttämässä menneitä, eläytymässä historiaan.
Eeva oli löytänyt tutkimusaineistostaan kannustavan viestin.

Eva Ahl-Waris oli ihastunut på svenska Espoossa esillä olevaan Ötzi-näyttelyyn. (Itse muistan "ihan varmasti" nähneeni kiertonäyttelyn "jossain museossa" "joskus". Pitänee ottaa uusiksi kun näkemys on noinkin hämärä.)

Kirjavinkissä kehuttiin kirjaa Me puolustimme elämää : Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Kirsimaria oli lukenut Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista. Anders Jonsson ihmettelee på svenska miksi hän osti ja luki Verner von Heidenstamin kirjan Karolinerna.

Olli Rehn kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehdessä otsikolla Intohimosta menneen merkitykseen.

Ilari Aalto raportoi opetuskaivaukselta ensimmäisestä päivästä alkaen.

Päivi oli innoissaan paikallismuseon johtajan löytämistä dokumenteista:
Nipusta löytyi aiemmin tontillamme sijanneiden talojen piirustuksia (1800-luvulta), tietoja tontin ja talon historiasta, tontin omistajien nimiä 1700-luvulta asti ja meidän talomme vanhoja asukkaita viime vuosisadan alusta. Oli kertomuksia korttelista, muistelmia 30-40-luvuilta, korttelin nimen historiaa, tietoa Usko Kempistä ja vanhoja kuvia kotikadultamme.
Tiina Miettinen arvioi viime vuonna julkaistua Aino Kallas -kirjaa Ennen ja nyt -verkkojulkaisussa.

Yle uutisoi Satakunnan museoissa järjestettävän Valehtelijoiden klubeja livenä. Voi kun saisin olla katsomassa, oli yksi lapsuuden lemppariohjelmista.

Oulussa ei ole historiaa? Tallinnassa vieraillut Nina purkautuu:
Muutenkin oon katkera ku melkein kaikkialta muualta ku Oulusta löytyy historiaa vaikka millä mitalla. Oulussa sen vähäisetki merkit historiasta on palanee maan tasalle tai muuten vaan hävitetty, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 65

Kokemäeltä lähtenyt 26-vuotias Verner Mäkinen saapui Merion-laivalla toukokuussa 1902 Bostonin satamaan matkalla serkkunsa Ossian Masalinin luo.

Vernerin Honkilahdella syntynyt vaimo Amanda Aliina tuli Bostonin satamaan 22.8.1907 Saima- ja Asta-tytärten kanssa. Amanda Aliina oli ollut vuodet 1902-1906 Yhdysvalloissa. Perheen isä odotti tulijoita Mainen Ash Pointissa. Mutta Saima oli syntynyt 19.3.1905 Washingtonin osavaltion Kittitasissa, jossa perhe asui myös ensimmäisen maailmansodan kutsuntakorttia täyttäessä. Siihen merkittiin, että Verner oli työtön ja oli jossain vaiheessa menettänyt oikean jalkansa ja varpaan vasemmasta.

Vuoden 1930 väestönlaskennassa Verner ilmoitti työpaikakseen saunan. Lapsista 25-vuotias Selma, 23-vuotias Asta ja 20-vuotias Rachael asuivat vanhempiensa kanssa. Verner kuoli 13.2.1953 Washingtonin osavaltiossa.

Vernerin (s. Kokemäki) veli Hjalmar Hakanpää (s. 22.10.1886 Kokemäki) tuli Bostonin satamaan 21.7.1910 Zeeland-laivalla. Kokemäelle oli jäänyt isä Vihtori, Rudangon torppari.

Kalastajaksi ryhtynyt Hjalmar anoi Yhdysvaltojen kansalaisuutta 7.9.1926 Washingtonin osavaltiossa ja vaihtoi nimensä samalla virallisesti Elmer Makiseksi. Sillä nimellä hän oli kyllä jo täyttänyt Washingtonin osavaltion Seattlessa ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortin, jossa kertoi vaimonsa nimeksi Impi. Kansalaishakemuksen mukaan perheeseen oli syntynyt lapsi Wellsh 21.3.1917, joka oli elossa 1926, mutta häntä ei näy vuoden 1920 eikä vuoden 1930 väestönlaskennassa. Jälkimmäiseen mennessä Impi oli kuollut.

Elmer kävi Euroopassa ja palasi New Yorkiin 3.8.1947 lentäen Helsingistä. Hän kuoli Seattlessa 20.10.1971 ja Wellsh Makinen Seattlessa 30.10.1978. Poika oli ollut vuoden 1920 väestönlaskennassa jostain syystä vanhemmistaan erossa, mutta Seattlessa.

Lähteet:
Kokemäki rippikirja 1891-1900 s. 38, 87
Ancestry.com. Boston Passenger Lists, 1820-1943
Ancestry.com. Washington Births, 1891-1907
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Kittitas County, Washington; Roll 1991653; Draft Board: 0.)
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Raymond, Pacific, Washington; Roll 2509; Page: 11A; Enumeration District: 27; Image: 214.0.)
Ancestry.com. Washington Death Index, 1940-1996
Ancestry.com. U.S. Naturalization Records - Original Documents, 1795-1972
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: King County, Washington; Roll 1991929; Draft Board: 10.)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census1920;Census Place: Seattle, King, Washington; Roll T625_1927; Page: 12A; Enumeration District: 172; Image: 931)
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Aberdeen, Grays Harbor, Washington; Roll 2488; Page: 3A; Enumeration District: 7; Image: 245.0.)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Seattle, King, Washington; Roll T625_1927; Page: 12B; Enumeration District: 172; Image: 932.)
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1947; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_7435; Line: 1; .)
Ancestry.com. Washington Death Index, 1940-1996
Ancestry.com. Social Security Death Index (Number: 532-07-4935;Issue State: Washington;Issue Date: Before 1951.)
Ancestry.com. Social Security Death Index (Number: 532-12-0421;Issue State: Washington;Issue Date: Before 1951.)
(Year:

Tarinoita

Ennen kuin vaeldaja andoi ajaa yli huonon sillan, kysyi hän kyyti-pojalda: eiköhän tässä liene kukaan veteen hukkunut? Ei suingan, vastasi kyyti-poika. Menneellä viikolla upposi tähän veljeni; vaan sekin löydettiin jälle toisena päivänä.

Sateisen ja lämbymän ilman aikana keväillä mainitsi mies toiselle, joka hiljain oli vaimonsa haudannut: jos tämä ilma on muutaman päivän pysyväinen, niin kaikki pian maasta nousee. Ai, ai, huusi toinen, eihän vaan paha vaimoni takaisin tulle.

Lääkäri, vanhaa kipeä naista parandain, jota ei hän kohta voinut auttaa ja joka siitä oli nurruinen, sanoi: älkäi nurisko; en minä voi teitä nuoreksi tehdä. Enhän minä sitä vaadikkan, vastasi nainen; vaan sen soisin, että saattaisitte minun vielä vanhenemaan.

Jak. Juteini: Tarina- ja Kummituskirja (1858)

perjantai 1. lokakuuta 2010

Kokemuksia sukututkimuskursseilta

Verkosta löytyi kaksi raporttia tänä syksynä alkaneesta sukututkimuskurssista. Todennäköisesti kahdesta eri kurssista ja eri luennoitsijasta. (Päällimmäisen nimen pystyi pienellä internet-surffauksella identifioimaan, en muista nimeen tai henkilöön sukututkimuspiireissä törmänneeni. Alemman kuvaus sopii ainakin kahteen tuntemaani historiantutkijaan, molempia kuuntelisin itsekin mielelläni.)

Kerroskiiselin kirjoittaja kertoi ensimmäisestä kokoontumisesta:
Minulle tosin ei ollut tämän tunnin annissa mitään uutta. Luennoitsija kertoi jotain lapsuusmuistojaan ja kehoitti juttelemaan vanhojen sukulaisten kanssa. Saimme myös tutustua joihinkin sukututkimusoppaisiin. Luennoitsija myös kysyi pari kertaa jotain asiaa, mutta katseli samalla muualle eikä noteerannut yleisön vastausyrityksiä. Erikoisesti sitten ihmetteli, että ei täällä nyt olekaan ketään..., on aina ennen ollut muutama. Ja taas katseli muualle, vaikka huudeltiin, että onhan täällä. Jakoi vielä jonkin paperin yhdelle, mutta ei muille, vaikka kuinka viittilöitiin. Kyllä pitäisi katsoa ympärille kun jotain kysyy, eikä sivuttain pitkin seiniä. Luennoitsija antoi vielä vanhentuneita tietoja mm seurakuntien sukuselvitysten hinnoista ja Kansallisarkiston aukioloajoista. Kyllä minusta luennoitsijan pitäisi selvittää tuollaiset asiat ihan ajantasalle varsinkin kun noista hinnoista on viime aikoina keskusteltu paljonkin sukututkimuksen keskustelupalstoilla. Tulee mieleen, että luennoitsija puhuu ikivanhoja juttujaan eikä seuraa aikaansa. Saa nähdä miten jatkossa sitten, tuleeko jotain kiinnostavampaa.
Marja-mamma raportoi toisesta kokoontumisesta:
Eilen illalla olin toista kertaa Sukututkimuksen peruskurssilla joka alkoi paikallisessa kansalaisopistossa viime viikon maanantaina. Meitä asiasta kiinnostuneita ja innostuneita oli paikalla kuusitoista kappaletta. Kurssin vetäjä on paikallinen historiantutkija, asiansa tietävä ja osaava mieshenkilö. Hänellä on selkeä ja kuuluva ääni, on nautinto kuunnella hänen johdonmukaista puhettaan. Eikä minun tarvitse mitenkään herkistellä tai ottaa kuulolaitettani käyttöön vaan kuuntelu sujuu vaivattomasti, tästä olen suunnattoman iloinen.
Joillakin osanottajilla on aiempaa kokemusta sukututkimuksesta, suurimmalle osalle asia on uutta ja kiinnostus suuri uutta tietoa kohtaan.
Eilen illalla paneuduimme monipuolisesti sukututkimuksen lähteisiin, saimme internetosoitteitakin joihin voimme mennä tutustumaan. Perehdyimme vanhaan kirjoitustapaan ja saksalaisiin aakkosiin, tästä aiheesta saimme kotitehtävänkin.

Järjestelyjä häiden johdosta

Oheisella ilmoituksella kerrottiin Olga Krookin ja Herman Gummeruksen (*) avioliitosta Helsingfors Dagbladin numerossa 28.03.1875. Kapioita oli ommeltu jo edellisen vuoden puolella. Niitä ei ommellut ainoastaan morsian vaan myös äiti, sisko Anna ja myös Amanda Josefina Engberg (s. 1836).

Amanda oli tullut Krookin perheen palvelukseen 15-vuotiaana vuonna 1851 syntyneen Olga-tyttären hoitajaksi. Palvelusaikana hän kehittyi ompelijana ja 17 vuoden palveluksen jälkeen, hän perusti oman ompeluliikkeen vuonna 1868. Sen asiakkaat edustivat kaupungin kermaa, joukossaan Aurora Karamzin ja Helene Linder.

Olgan häiden jälkeen Amanda olisi mielellään matkustanut Pietariin auttamaan nuoren parin kodin järjestelyissä. Mutta kiireellisimmät tilaustyöt piti saada hoidetuksi. Mikä tai kuka avuksi? Olgan nuorempi sisko Augusta, joka lupasi hoitaa mm. kaulusten ja mansettien ompelun erälle merikapteenille ja takkien ompelun Linderin pikkupojille. Amanda lähti Pietariin ja Augusta ryhtyi ompelemaan. Hänestä "oli hullunkurista saada niistä palkkaa".

Edellä olevan lähteenä Augusta Krookin muistelmat Mitt Helsingfors. Ungdomsminnen. Hiskin perusteella Amanda Josefina todennäköisesti syntynyt 2.7.1836 vanhempinaan "Sjöform: Carl Gust: Enberg" ja Clara Ulrika.

Tämän ja muun Hiskin annin tarkistaisi mielellään rippikirjasta. Tarjolla myös lapset:
  • Gustaf Mauritz s. 4.11.1834 Lill Nägels, Kirkkonummi, vht: Bd.s. Gust.Ad. Engberg & Clara Ulrica Engberg 28 v.
  • Gust: Mauritz s. 25.7.1839 Helsinki, vht: Sjöform: Gust: Adolf Engberg & Clara Ulrica 31 v.
  • Adolf Alfred s. 13.6.1841 Helsinki, vht: sjöm: Gust: Adolf Engberg & Clara Ulr: Lindström 34 v.
Helsingissä on haudattu 2.4.1851 39-vuotias "Sjöform: g: Gust: Adolf Engberg". Kirkkonummella vihittiin 20.6.1834 talollisten lapset Gust. Ad. Engberg (Nedre Engvik) & Clara Ulrica Lindström (Lill Nägels).

(*) Verkosta ei löydy varsinaista vahvistusta, mutta epäilisin Hermanin ja Olgan pojan olevan se Herman Gummerus, joka vilahti historian johdantakurssin luennoitsijan jutuissa. Joissa ei puhuttu IKL:stä yhtään mitään.