Taannoisen Viapori 1906 -lukukokemuksen johdosta lainasin kirjastosta Kai Ekholmin kirjan Paavo Rintala, dokumentaristi. Miten kirjailija käyttää lähteitä (1988). Se tarjosi - vaihteeksi - ihmeteltäväkseni uuden termin: dokumenttikirjallisuus. Ekholmin kaaviossa (s. 12) se on kansatieteellisen kirjallisuuden, journalismin, raportti- ja reportaasikirjallisuuden, päiväkirjojen, historiakirjoituksen, muistelmien ja sosiologian pehmeiden menetelmien väliin jäävä laji, joka perustuu tosiasioihin ja mahdollistaa lähdeanalyyttisen tarkastelun.
Ekholmin lainaamista määritelmistä (s. 10) selviää, että kyse on "faktojen esittämisestä ilman fiktiivisiä seikkoja"/ "faktuaalisen aineiston dramatisoitu esitys", joka "käyttää autenttista aineistoa ja pyrkii kirjallisin keinoin luomaan jostain todellisuuden tapahtumasta tai ihmiskohtalosta uskottavan ja totuudenmukaisen kuvan". Kuullostaa tutulta, luovalta tietokirjoittamiselta nykykielellä.
Dokumenttikirjallisuuden suomalaisina esiasteina Ekholm mainitsee (s. 40) N. Niemelän Luisulan lapset (1890), Pietari Päivärinnan Elämän havannoita ja Pikakuvia 1867 katovuodesta (1893) sekä Kalle Kajanderin Nälkämailta - kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902 (1903). Keskeisiksi raportti- ja dokumenttikirjallisuuden teoksiksi hän nostaa (s. 41) Jörn Donnerin kirjat Berliini - arkea ja uhkaa (1958) ja Raportti Tonavalta (1962), Jorma Ojaharjun Telakalta (1974) ja Heikki Palmun Agitattorin virka (1975). Laajempi listaus sivulla 101 sisältää myös toisaalla historialliseksi romaaneiksi luokiteltuja kirjoja. Mikä sopii YSA-luokitukseseen, jossa dokumenttikirjallisuus on osa kaunokirjallisuutta.
Niin tai näin, dokumenttikirjallisuus on hyvä termi muistaa. Miettiä keinoja, joita dokumenttielokuvissa voidaan käyttää ja yrittää samaa monipuolisuutta kirjan muodossa(kin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti