perjantai 26. joulukuuta 2008

Talvisessa Helsingissä vuoden 1850 paikkeilla

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Eipä löytyne mitään tässä maailmassa, jolla ei olisi varjopuoliaan, ja erityisesti oli asianlaita näin, mitä kaupungin senaikuiseen valaistukseen tulee, sillä se oli valoa, joka ei loistanut tahi ehkä oikeammin loisti olemattomuudellaan. Tähän niin sanottuun valaistukseen käytettiin öljylamppuja, jotka alinomaa savusivat ja senvuoksi olivat myöskin aina savun vallassa ja likaisia. Lyhdyt, joita oli asetettu katujen kulmauksiin keltaisiksi maalattujen puupylväiden nenään, olivat suuria ja karkeatekoisia, viheriäisiksi maalattuja vehkeitä, joiden yläpäässä nitisi ja natisi tuulikiekko savun johtamista ja vedon lisäämistä varten. Talvinen päivä on pohjolassa lyhyt ja heti kun hämärä laskeutui, kietoi se kaupungin pimeään huntuunsa, josta eroittautui vain näiden katulamppujen himmeät, punaisenvivahtavat, tuskin huomattavat valopilkut pitkien välimatkojen päässä toisistaan, koetellen opastaa tietä niille harvoille, jotka tässä synkeydessä olivat kulkusalla.

Selviytyäkseen ja tullakseen toimeen tuollaisessa pimeässä, oli kaikilla sellaisilla henkilöillä, joilla kerran oli omat ajoneuvot, s. t. s. melkein kaikilla talonomistajilla ja säätyhenkilöillä mukanaan ajoneuvojensa taka-istuimella palvelija, joka piti korkealla ilmassa kaksikynttiläistä lyhtyä, valaisten sillä kuljettavaa vaarallista tietä. Sellaisia, joilla taas ei omia ajoneuvoja ollut, saatteli kutsuista ja teaatterista kotiin neitsyt, joka herrasväkensä edellä kuljetti tuollaista kaksikynttiläistä lyhtyä. Yksinäisillä jalan kulkijoilla oli melkein aina mukanaan käsilyhty.

Ja kun ilta oli joutunut, loppui myöskin heti kaikki tavallinen liike, sillä kaikkialla peitti pimeä silloin tienoot; eikä edes kaupungin keskusosatkaan olisi olleet sen paremmin valaistuja, joll'ei kauppaliikkeiden ikkunoista lankeeva himmeä valojuova olisi jonkun verran kadulle heijastanut. Mutta kun kauppaliikkeetkin jo aikaseen illalla suljettiin, peittyivät nämäkin seudut senjälkeen yön pimeään.

Yleisesti arveltiin ja ajateltiin siihen aikaan, ett'ei turvallisuus kaduilla ollut varma, niinpiankun oli tullut pimeä. Ja senpävuoksi eivät paremmat naiset rohjenneetkaan yksin astua ulos hämärissä. Eikä selvällä päivälläkään pidetty oikein sopivana tahi vaarattomana sellaista, jonkavuoksi heidän jälessään tavallisesti astuikin muutaman askeleen päässä livrépukuinen palvelija. Jos he taas yksin kävelivät, oli hienoille naisille tarjona vaara, etenkin jos he olivat sieviä näöltään, että tuntemattomat herrat tulivat puhuttelemaan heitä, vieläpä saattelemaan pitkät matkat. ...

Kun tuiskut talvella pyryyttivät kaupungin kaduille lumikinoksia, ei niitä ajettu pois niinkuin nykyjään, vaan ainoastaan lumiaura, jonka eteen suuri joukko hevosia oli valjastettu, hujelsi -- ajurien ruoskiaan vingutellessa ja elämöidessä ja poikasten suureksi huviksi -- pitkin katuja, tasoitellen pahimmat kinokset. Lumi jalkakäytäviltä luotiin aivan yksinkertaisesti vain hevoskadulle. Jalkakäytävät olivatkin senvuoksi paljon alempana kuin ajokatu ja kun sattui oikein luminen talvi, jäivät käytävät niin alhaalle, että ne näyttivät ikäänkuin jonkinlaisilta urilta, joista ei kadun toiselle puolelle voinut nähdä. Kuitenkin piti katujen vanhan tavan mukaan olla lumettomat Vapunpäivänä ja silloin kuljetettiinkin pois kaikki loppuhölsä, jota kevätaurinko ja vesisade ei vielä ollut sulattanut.

Ei kommentteja: